Manse Psych Fest 25.8.2017

Tänä vuonna tuli skipattua Flow ja lähes kaikki muutkin vähääkään isommat festarit. Onneksi Klubilla elokuun lopussa järjestetty Manse Psych Fest tarjosi kovan kattauksen mielenkiintoisia bändejä. Ja baarista sai myös Pyynikin Black IPA:a, joka toimi tällaisen raskaamman psykedeelisen musiikin kanssa vallan mainiosti.

Ehdin paikalle vasta kahdeksan jälkeen, joten ensimmäinen näkemäni bändi oli legendaarinen Keuhkot. Kyseessä on yhden miehen (Kake Puhuu) bändi ja musiikkityylinä ehkä jotain industrialiin viittaavaa tai on kai post-punkiakin jossain ehdotettu. No ihan sama. Melkoinen setti. En osaa sanoiksi pukea. Harmi ettei kuvia tullut otettua.

Puolet keikoista järjestettiin Klubin puolella ja puolet Pakkahuoneen. Jo Keuhkojen aikaan Klubi tuntui olevan varsin täysi, mutta onneksi pääsin kuitenkin aina haluamaani keikkaa seuraamaan, vaikkei kaikille sisäänpääsyn maksaneille voitukaan taata mahtumista Klubin puolelle. Pahin tungos tuntui tosin muodostuvan tilat erottavien ovien lähistölle.

Death Hawksien kevytpsykedeliaa tuli seurattua hieman kauempaa miksauspöydän seutuvilta. Bändiltä löytyy kyllä tukku hyviäkin biisejä ja etenkin viimeisenä kuultu inkkariaiheisilla taustavideoilla ehostettu iski aika kovaa. Väliin mahtui kuitenkin pari hieman tylsemmänkin oloista vetoa. Kosketinsoittaja tarttui välillä foniin ja silloin menosta tuli parhaimmillaan mieleen jopa War On Drugs.

Erikoisesti nimetty Kairon; IRSE! latasikin Klubin puolella tiskiin sitten sellaista menoa, että moiseen täysin valmistautumaton kuulija tunsi tulleensa repäistyksi paidan kauluksista suoraan psykedelian huuruiseen ytimeen. Progeilevat väliosat antoivat pientä hengähdystaukoa ja sitten taas mentiin. Myös laulajan ääni pääsi yllättämään. Olin etukäteen bändiä Spotifysta testatessani ajatellut bändissä olevan kaksi laulajaa: mies ja nainen. Vaan samasta parrakkaasta suusta molemmat lyriikat tulivat. Termi shoegazing on myös bändin kohdalla joskus mainittu. Levyltä sitä löysin, livenä en ehkä niinkään. Tai ehkä bändin psykedeeliset kitaravallit olivat sitten juuri sitä. Monellakaan shoegazing-keikalla kun ei ole tullut käytyä. Genreen tutustuessani lähes kaikki keskeiset bändit olivat jo hajonneet ja comebackien aikaan minulla ei taas ollut juuri aikaa keikoilla käydä.

Illan positiivisimmasta yllätyksestä vastasi brittiläinen Vodun. Spotifysta kuunneltuna en voi väittää juurikaan pitäneeni, mutta livenä meno kuulosti hyvältä. Jos nyt jotenkin yrittäisin kuulemaani sanoiksi pukea, niin Led Zeppelin soul-laulajalla voisi ehkä kuvata jotain aspektia bändistä. Ainakin biisien alut tahtoivat noudattaa pitkälti Zeppelin-teemaa. Toisaalta Rateyourmusic kutsuu bändin tyyliä stoneriksi, eikä sekään nyt mitenkään väärältä minusta kuulosta.

Keikan jälkeen bändin jäsenet saapuivat myyntikojulle myymään levyjään ja muuta oheiskamaa. Varsin sympaattinen kuva heistä jäi myös siinä yhteydessä. Sisäinen materialistini vaati jotain fyysistä muistoesinettä keikasta, joten tulin hankkineeksi bändin EP:n. En ole vielä sitä ehtinyt kuunnella, mutta toivottavasti keikan fiiliksestä edes jotain on välittynyt myös levylle. Samalla tulin hankkineeksi Kairon; IRSE!:n (taas kerran ärsyttävän vaikeasti nimetyn) Ujubasajuban sekä Oranssi Pazuzun uusimman EP:n. Mukavaa, että keikoilta pystyy edelleen ostaa levyjä. Hinnatkin ovat levykauppoja edullisempia. Olen siirtynyt jälleen lähinnä cd-osastolle, koska ne ovat huomattavasti vinyyleitä halvempia ja helpommin mukana kannettavia.

Illan viimeinen keikkakokemus oli osaltani Oranssi Pazuzu, jonka raskas ja psykedeelinen soundi vaivutti minut jonkinlaiseen unen ja transsin väliseen tilaan. En osaa kuvailla keikkaa oikein millään sanoilla. Klo 1.00 tuntuu olevan mahdottoman myöheinen alkamisajankohta yleensä viimeistään yhdeltätoista nukkumaan menevälle keski-ikäistyvälle musiikkifanille. Hyvältä Pazuzu joka tapauksessa kuulosti. Rahkeet eivät kuitenkaan enää riittäneet Mara Ballsin keikkaan, mutta tulihan tässäkin jo rahalle vastinetta. Ja Mara Balls tuli nähtyä jo Hiedanrannan juhannuksessa aiemmin tänä kesänä eli siinä mielessä keikan missaaminen ei ollut täysin katastrofaalista.

Korvatulppien unohtuminen kostautui niin, että korvat soivat hiukan vielä seuraavanakin aamuna. Onneksi suuremmilta vaurioilta taidettiin tällä kertaa kuitenkin välttyä. Jesus and the Mary Chainiin ne lienee syytä kuitenkin muistaa.

Uusi Tampere @ Kuivaamo

Kuivaamo

Tampereen länsipuolella sijaitseva Hiedanrannan alue on kokenut melkoisen muutoksen parin viime vuoden aikana. Entiset tehdaskiinteistöt sekä vanha kartano ovat saaneet uudet käyttötarkoitukset. Kuivaamosta on remontoitu tapahtumapaikka, joka vetää vähän reilumminkin väkeä. 

Heinäkuun puolivälissä järjestetty Uusi Tampere-festari keräsi ihan mukavan määrän kävijöitä, mutta ahdasta ei missään nimessä ollut. Festarin sijainti lyhyen pyörämatkan päässä, sekä Ville Leinosen keikka houkuttelivat minutkin paikalle. Joose Keskitalokin olisi kiinnostanut, mutta ihan niin aikaisin en lauantaina paikalle päässyt.

Ville Leinonen

Yleisö koostui pääosin minua noin 10 v nuoremmista (ilmeisesti lähinnä) konemusiikin kuuntelijoista. Leinosen retrofuturistinen kasarisetti upposi yleisöön kuitenkin ilmeisesti varsin hyvin. Ainakin yön pimeinä tunteina samassa pöydässä kanssani falafelia nauttineet nuoret miehet olivat keikasta pitäneet. Hei taas -levyn biisien lisäksi settiin oli päätynyt muutama alkuperäisen Hei!-levyn biisi uudelleen sovitettuna. 

Leinosen jälkeen kävin vilkaisemassa pari biisiä The Holya, joka kuulosti ensin todella hyvältä, mutta jossain vaiheessa iski pieni kyllästyminen. En ollut kuullut bändistä mitään aiemmin, joten positiivinen yllätys kuitenkin. Ovat näköjään soitelleet Flowssakin ja esittelyssä mainitaan Springsteen ja krautrock. Olisi vissiin pitänyt katsoa koko keikka...

Festarin aikataulu oli sen verran väljä, että mikäli esiintymässä ollut artisti ei innostanut niin hieman tylsää tahtoi tulla. Aion kliseisyyden uhallakin todeta, että ulkolavan alueessa oli jotain samaa, kuin ah niin trendikkäässä... ehkä säästän mahdolliset lukijat kuitenkin B-sanalta ja totean vaan, että entisessä tehdasmiljöössä oli sopivaa rosoisuutta.  Juomavaihtoehtoina oli muistaakseni olutpuolelta Karhua, Nokian 66:sta, sekä jotain Nokian panimon tummaa olutta, joka ei varmaankaan kovin hyvin olisi sopinut lämpimään säähän. Siideriä ja viiniäkin oli vissiin myynnissä. Ilahduttavasti ulko- ja sisätilat olivat samaa anniskelualuetta eli saman juoman kanssa pääsi käytännössä kaikkialle muualle, paitsi vessaan. Niin ja olihan yksi lavoista muutoinkin anniskeluoikeudeton. Mahtoikohan liittyä siihen, ettei Suomessa saa anniskella alkoholia kaltevalla pinnalla.

Kaarilava oli rakennettu betoniseen skeittiramppiin. Näyttävä ja erikoinen ratkaisu, mutta keikkojen seuraamiseen ei mitenkään erityisen toimiva. Rampin reunalle pääsi kyllä istumaan, mutta sieltä oli aika vaikea päästä pois jos ei jaksanutkaan koko keikkaa katsoa. Lisäksi akustiikka oli mielestäni varsin huono kaiun vuoksi, vaikka en minä nyt hifistelemään ollutkaan lähtenyt. Ellei halunnut istua lavan reunalla, oli pohjalla itse asiassa melko vähän seisomiseen hyvin soveltuvaa tilaa kaltevuuden vuoksi. Rasmus Hedlundia ja Tähtiporttia jaksoin molempia ehkä 15 min rampissa seurata.

Illan ehkä positiivisin yllättäjä oli skotlantilainen Clouds, jonka industriaalinoisea jaksoin Spotifysta ehkä 10 min, mutta joka livenä olikin todella kova. Biisit kasvoivat tempoltaan melko rauhallisista varsin kovaksi tykitykseksi. Kun en nyt mitään osuvampaa vertailukohtaa tiedä, niin sanon että meno kuulosti välistä jopa Prodigylta. Julma H ei toiminut minulle yhtään ja Luke Vibertiakaan en jaksanut kuin pienen hetken vilkaista. Kaikean kaikkiaan Uusi Tampere oli varsin hyvin järjestetty ja vaikkei tarjonta ehkä ihan täysin oman musiikkimakuni kanssa synkronoinutkaan, niin koin saaneeni 25 eurolle riittävästi vastinetta.

Flaming Lipsin metamorfoosi

Flaming Lips Pitkässä Kuumassa Kesässä 2009.

Flaming Lips-fanit ovat aiemmin tuntuneet jakaantuneen kahteen koulukuntaan: Clouds Taste Metalliciin huipentuneeseen Syd Barrett-vaikutteisen kitarapsykedelian kannattajiin, sekä sen jälkeisistä, enemmän poppiin kallellaan olevista ja jollain tapaa soundtrackmaisista, Soft Bulletinista ja Yoshimi Battles The Pink Robotsista hullantuneisiin. Nykyisin saattaa tosin olla muodostunut myös uusi koulukunta, jotka vannovat Emryonicista alkaneeseen soundiin, josta tulee mieleen lähinnä elektroambientista innostunut bändi tulkitsemassa Miles Davisin Bitches Brewta paidat housuissa.

No okei, annetaan tämän olla viimeinen joku-soittamassa-jotain-klassikkolevyä-jotain-housussa -tyyppinen vertaus tällä erää. Joka tapauksessa melko kauas on tultu niistä ajoista, kun Flaming Lips tuntui Wayne Coynen johdolla onnistuneen herättämään hippisukupolven jo kertaalleen hautaamaan kaiken pahan karkoittavan yhteisöllisyyden henkiin. Puvuntakkinsa keikan aikana läpimäräksi hikoillut tyylikkäästi harmaantunut hieman hullu, mutta lempeä hippiprofessori Coyne kehotti yleisöä nousemaan kaiken ikävän yläpuolelle yhtymällä Yoshimin yhteislauluun. Maailman ei luvattu muuttuvan, mutta kivalta se kuitenkin tuntui. Valtavan läpinäkyvän muovikuplan sisään ahtautunut, yleisön kannateltavaksi antautunut Coyne tuntui ratsastavan aallon harjalla kaikkea pahaa vastaan.

Kukaan tuskin on kuvannut unelman hajoamista yhtä koskettavasti kuin Hunter S. Thompson Fear and Loathing in Las Vegasissa: "There was a fantastic universal sense that whatever we were doing was right, that we were winning... And that, I think, was the handle — that sense of inevitable victory over the forces of Old and Evil. Not in any mean or military sense; we didn't need that. Our energy would simply PREVAIL. There was no point in fighting — on our side or theirs. We had all the momentum; we were riding the crest of a high and beautiful wave...  So now, less than five years later, you can go up on a steep hill in Las Vegas and look West, and with the right kind of eyes you can almost see the high water mark — that place where the wave finally broke, and rolled back.”

Flaming Lipsin unelma tuntui alkavan murentua Wayne Coynen vuonna 2012 erottuaan puolisostaan. Lempeä hippiprofessori oli muuttumassa vanhaksi likaiseksi mieheksi. Ikään kuin analogiana 60-lukua seuranneelle kovien huumeiden 70-luvulle, ajautui Coynekin kovempien huumeiden pariin. Näin ainakin haastatteluiden mukaan. En ole tällä vuosikymmenellä käynyt Flaming Lipsin keikalla, mutta uusimpia levyjä kuunnellessa on vaikea uskoa, että lavalla enää nähtäisiin hymyileviä aurinkoja ja teletappeja.

Parin enemmän noiseen, ambienttiin ja krautrockiin kallellaan olevan albumin, sekä kummallisen With a Little Help From My Fwendsin Beatles-uudelleenversioinin jälkeen Flaming Lips julkaisi tänä vuonna jälleen hieman ehkä enemmän poppiin kallellaan olevan Oczy Mlodyn. Synkkyys on toki aina ollut osa Flaming Lipsin musiikkia ja muistuttaahan esimerkiksi Yoshimin Do You Realize?? elämän rajallisuudesta: "Do you realize, oh, oh, oh? / Do you realize that everyone you know / Someday will die?".

Oczy Mlodylla Yoshimin ja Soft Bulletinin kevyt hippipsykedelia on kuitenkin korvaantunut astetta rankemmalla tripillä: "At first there should be unicorns / The ones with the purple eyes, not the ones with green eyes / Whatever they give them, they shit everywhere / And it would be great if the moon was almost down / Like in a very red/orange state / Let's leave it like that for at least three hours, / Hovering just above the horizon / And if the police show up, / We will give them so much money that they can retire from their shitty, / Violent jobs and live the greatest life they've ever lived / And we will be high and the love generator will be turned up to its maximum / And we’ll get higher, when at last, / The sun comes up in the morning and we will collapse under the weight of the ancient earth / And it will be inside me and it will be inside you / And it will be the end of the world and the beginning of a new love".

Mukana levyllä on aiempaa enemmän myös elektronisia sävyjä. Nigdy Nie (Never No) tuo jollain tapaa mieleen Pulpin This Is Hardcoren. Viattomuus alkaa olla ohitse, mutta bileet ovat yhä käynnissä. Toivottavasti ne tuovat Flaming Lipsit jonain päivänä taas Suomeenkin keikalle.

Wayne Coyne lähestymässä kuplassaan vuonna 2009.

Keikkamuistoja 14 vuoden takaa: The Raveonettes Provinssissa 2003

Ekaa kertaa isolla festarilla. 2001 olisi ollut Manic Street Preachers, mutta työvuorot estivät festaroinnin. 2002 meni armeijan kurkkusalaateissa, mutta 2003 löytyi viimein saman henkistä seuraa ja aikaa korkata tämä perinteikäs seinäjokinen festivaali. Siitä lähtien on erilaisia festareita sitten tullutkin kierrettyä. Nykymeiningistä poiketen omia juomia sai tuohon aikaan viedä festarialueelle tuopeissa, joiden määrää ei oltu erikseen rajoitettu. Eräs, siinä vaiheessa jo aavistuksen huonovointinen seurueemme jäsen yrittikin kuljettaa muistaakseni neljää tuopillista lonkeroa sillä seurauksella, että puolet kaatuivat maahan ja yhden säästyneen minä taisin juoda. Sori siitä.

Muistikuvat perjantailta ovat osin jo ajan haalistamat. Teltat pystytettiin sinne hieman kauempana sijainneelle leirintäalueelle. Alun vaivaannuttava hiljaisuus vaihtui hilpeään jutusteluun Blue Nunin huvetessa. Kentin keikkaa tuli muistaakseni kuunneltua jostain hieman kaueampaa, mutta Raveonettesia piti päästä läheltä katsomaan. Audioslaven lopetellassa settiään Seven Nation Armyyn vallitsi yleisössä hetken epätietoisuus siitä, mikä kumpaa keikkaa tässä nyt seurataan.

Raveonettesin aloitettu ei asia jäänyt kuitenkaan epäselväksi, sillä sen verran komeasti kitarat surisivat. Debyytti-EP Whip It On kuultiin muistaakseni yhtä biisiä vaille kokonaan. Mielleyhtymiä tuli niin Suicideen kuin Jesus and the Mary Chainiin, josta jälkimmäinen muuten saapuu tämän vuoden lokakuussa Suomeen keikalle. Jo pidempään kitarasurinaa kuunnelleelle Raveonettes tuskin olisi mitään maailmaa mullistavaa elämystä tarjonnut, mutta minä en tuota ennen ollut kuullut mitään vastaavaa livenä ja keikka onkin jäänyt mieleen yhteänä festarin parhaista.

Myöhemmin tuli vielä koettua kylmiä väreitä Massive Attackin keikalla, saatua vammoja vieressä hyppivien kyynärpäistä ja tupakista Queens of the Stone Agen keikalla sekä vänkytettyä jotain typerää At The Drive-Inistä bändin jäsenille Spartan keikan jälkeen. Myös Liekin sunnuntaiaamuinen varsin krapulaisen oloinen setti on jäänyt mieleen.

Lokit ja Litku Klemetti @ Doris 7.4.2017

Blogin päivityksessä on ollut pitkäksi venähtänyt tauko, mutta yritetään jälleen uudestaan. Levyhyllyni lisäksi ajattelin kirjoitella myös näkemistäni keikoista ja muusta mielenkiintoisesta. Aloitetaan viime perjantain keikasta (jolla tällä kertaa oikeasti olin).

Doris ei minulle keikkapaikkana ollutkaan ennestään mitenkään erityisen tuttu. Toki siellä on joskus tullut iltaa vietettyä, mutta hieman hataran muistini mukaan en ole ollut siellä aiemmin keikkaa katsomassa. Nettisivutkin ovat asian suhteen melko vähäsanaiset. Ennakkolippuja ei myöskään ilmeisesti ole saatavilla. Ilahduttavasti monet keikat ovat jo pidemmän aikaa alkaneet ihmisten aikaan, joten Doriksen käytäntö, jossa kahden bändin illoissa soitto alkaa 23.30, tuntui hieman hankalalta. Jaksaako sitä perjantaina muka noin myöhään valvoa?

Pakko oli kuitenkin yrittää. Ensin lapset unille ja sitten pakollisen kahvitankkauksen jälkeen hetkeksi tuttua tapaamaan Tenttiin. Enpä ollutkaan aiemmin huomannut miten hyvät näköalat baarista on Tampereen ytimeen. Sekä näyttävästi valaistut Tullintori, että Tornihotelli näkyvät esteettömästi hieman nuhjuisilta nahkatuoleilta. En oikein tykkää käydä keikoilla yksin, mutta koska en saanut ketään houkuteltua mukaan, rohkaisin mieleni ja lähdin katsomaan tilannetta hieman klo. 23 jälkeen. Mistään ryysiksestä ei vielä siinäkään vaiheessa voinut puhua, mutta katsoin silti parhaaksi astella sisään Dorikseen.

Paikka olikin jo suhteellisen täynnä. Lava oli ylätason baaritiskin toisessa päädyssä, mikä teki tunnelmasta suomalaisittain melko ahtaan. Lokit olivat juuri aloittelemassa ja ehdin juuri ostaa oluen ennen kuin soitto alkoi. Ihan hyvää indierokkia ja erityisesti ilahduin biisistä, jossa tapailtiin jonkun Neil Youngin biisin väliosaa. En vaan saanut päähäni minkä. Samaa asiaa näyttivät pohtivan myös edessäni seisoneet Räjäyttäjät-yhtyeen kitaristi ja basisti. Seuraavana aamuna sain päähäni myös Youngin biisin: Words.

Litku Klemetti ja Tuntematon Numero olivat kuitenkin se juttu, miksi olin päättänyt uhmata jatkuvasti päälle painavaa univelkaa ja raahautua paikalle aikaan, jolloin normaalisti olen jo sikeästi nukkumassa. Kävin arpomassa baarin suppeasti valikoimasta vielä toisen pullo-oluen ja päätin asettua ahtauden uhallakin hieman lähemmäs lavaa. Bändillä näytti alkuun olevan jonkinlaista pientä soundiongelmaa, mutta lopulta lauantain puolella soitto pääsi alkamaan.

Keikan alusta mieleeni tulivat lähimpinä vertailukohteina  suomalaisen tee-se-itse-Velvet Underground-rokin bändit eli lähinnä Noitalinna Huraa ja 22 Pistepirkko. Mielikuvaa vahvistavat ehkä myös VU:n banaanilevyn takannen kuvaa muistuttaneet psykedeeliset valot. Jossain kolmannen/neljännen biisin kohdalla tunnelma kuitenkin vähän lässähti. Bändi taisi soittaa uudempia biisejä ja tunkeuduin baaritiskille ostamaan vielä yhden lonkeron. Takaisin paikalleni palatessani luulin hetken astuneeni jonkun varpaille ja olin jo pyytämässä anteeksi, kun huomasin, että kyseessä olikin lattiassa kulkenut lista. Touhuni saattoi ehkä näyttää sivullisista hieman oudolta, vaikka tuskinpa sitä kukaan huomasi...

Litkulla ja kumppaneilla olisi minusta ollut keikkasetin verran hyviä/loistavia biisejä, joten mieluummin olisin niitä kuullut. Toki voi olla niinkin, että artisti itse on kyllästynyt vetämään Horror 15 biisejä, mutta mieluusti olisin kuullut etenkin sanoitukseltaan varsin onnistuneen Kimaltavan mekon. Kova meininki loppuu olisi jotenkin sopinut keikan päätösbiisiksi. Nyt kun noita ei kuultu, niin keikan henkilökohtaiseksi kohokohdaksi nousi Progetyttö, joka jotenkin tuo mieleeni omat kokemukseni pikkukaupungin lähes ainoana 60-luvun psykedeliarokista innostuneena poikana.

Valoa festari

"Gonzojournalismi on tosiasioita ja sepitettä yhdistävä omakohtaista kokemusta korostava journalismin muoto. Gonzossa toimittajan ja jutun päähenkilön sekä toden sepitteen rajat hämärretään. Sen perustajana pidetään yhdysvaltalaista Hunter Stockton Thompsonia. Thompsonin kirjoista tunnetuin on Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Gonzojournalismille on ominaista kertojan omien havaintojen korostaminen ja näennäisten pikkuseikkojen esille tuominen."

"Kovin helposti ei kiinni saa / Sitä kadonnutta nuoruutta" lauloi Gösta ennen kuin kuoli. Pakko on aina välillä kuitenkin yrittää. Ensimmäinen voitettava este oli pukeutuminen. Mitähän sitä pistäisi päälle etteivät punkkarit naura minua ulos. Kaapista löytyi musta Melvins t-paita. Ehkä se kelpaa. Sitten piti keksiä jotain, millä pääsee sopivaan fiilikseen.

Nuorempana tuli joskus aloiteltua kännääminen kaverin autossa. Ei muuta kuin soitto nuoruudenkaverille, joka ystävällisesti lupasi lähteä heittämään minut keskustaan. Hetken päästä punainen Lada Samara kurvasikin pihaan. Aika helvetin kumma, että tuokin vehje vielä toimii. Poksautin ensimmäisen Koffin auki ja istuin autoon. Mara on aina ollut enemmän iskelmämiehiä, mutta nyt tungin Hurriganesin Hamina-liven väkisellä soittimeen. Ikkuna rauolleen ja punainen LM huuleen. Tässä autossa sai vielä polttaa.

Kello oli vielä sen verran vähän, että pyysin josko voitaisiin ajella hetken ennen keskustaan menoa. Sopihan se. Kaivoin taskusta Magic Ice-pullon. Yhtä helvetin pahaa se oli edelleen, ainakin ilman lantrinkia. Olisi pitänyt ostaa jotain Russian Sweppesiä tai jotain vastaavaa.

Kovin pitkään en kehdannut kaveria kiusata vaan ajattelin mennä ajoissa keikkapaikalle hakemaan oikeaa tunnelmaa. Autosta noustuani huomasin kuitenkin etten löytänyt keikkalippua yhtään mistään. Lompakonkin olin jättänyt kotiin ja olin ottanut vain parikymppisen taskuun. Joku ihme juttu siihenkin liittyi. Piti yrittää löytää se fiilis kun ei ole rahaa kuin pariin-kolmeen tuoppiin.

Kylmässä ja viimassa yritin tihrustaa jo parhaat päivät nähneestä älypuhelimestani bussiaikatauluja. Lopulta sain laadittua suunnitelman. Ehtisin hyvin vielä keikalle jos vaan pitäisin kiirettä. Kotiin pääsisin kätevästi lähipysäkille menevällä bussilla, mutta takaisin joutuisin tulemaan seiskalla, jonka pysäkille on noin kilometri matkaa kotoa. Alkoi vituttaa. Magic Ice auttoi.

Lippu löytyi hyllyyn päältä ja säntäsin kohti bussipysäkkiä. Kännissä juokseminen lumista ja liukasta tietä oli vaikeampaa kuin olin muistanut. Ehdin kuitenkin bussipysäkille hyvissä ajoin ja korkkasin vielä oluenkin ennen kuin bussi ehti tulla.

Keskustassa huomasin olevani jo aika kännissä. Viime aikoina ei ole tullut pahemmin enää kunnolla otettua ja jotenkin juoksemisen pintaan nostama hiki oli ilmeisesti vauhditanut vodkan matkaa suolistosta verenkiertoon ja sieltä aivoihin. Huonosti nukuttu edellinen yökin alkoi painaa. Yritin koota itseni, jotta pääsisin edes sisälle koko keikkapaikkaan. Päätin kävellä hetken, jotta hieman selviäisin.

Lopulta sain itseni mielestäni sellaiseen kuntoon, että uskalsin yrittää sisään. Eipä siinä mitään ongelmia tainnut olla. Itse Räjäyttäjien keikasta en kyllä enää ihan hirvestä mitään muista. En kyllä koko tapahtumasta muutenkaan, koska, en ollut siellä.

The Hollies - Greatest Hits

Holliesista tulee minulle ensimmäisenä mieleen 90-luvulla markettien levyhyllyt täyttäneet pastellisävyisillä kansilla varustetut 60-luvun musiikkia sisältäneet halppiskokoelmat. Aika monelta levyltä löytyi myös jonkin Holliesien hitti, kuten vaikkapa Bus Stop. Bändin hienoin hetki on mielestäni kuitenkin upea He Ain't Heavy, He's My Brother, joka tältäkin kokoelmalta tietysti löytyy. Tässäpä biisi vielä muistin virkistykseksi.

Kokoelman suurin ongelma on sen epätasalaatuisuus. En nyt jaksanut alkaa tarkistaa miten biisit on ryhmitelty ja noudattaako kokoelma edes jotain löyhää kronologista jakoa, mutta järjestys ei toimi. Mukana on hienojakin hetkiä, kuten esimerkiksi The Air That I Breathe ja jo mainitut Bus Stop sekä He Ain't Heavy, He's My Brother, mutta tuplakokoelmalle on mahdutettu kuitenkin aivan liikaa melko yhdentekevää materiaalia. Kovereitakin on mukana useampia: Blowin' in the Wind, Sandy (4th of July, Asbury Park) ja If I Needed Someone. Kaikki ovat kohtuulisen hyviä, mutta eivät mielestäni lisää alkuperäisiin esityksiin mitään erityisempää uutta. 

Olisin mieluusti ottanut levyhyllyyni hyvän Hollies-kokoelman, mutta valitettavasti tämä levy ei sellainen ole. 3 tähteä olen silti sisällölle valmis antamaan, mutta myyn silti kokoelman pois jos joku sen vaan suostuu ostamaan.